Kumpaa tarvitsen enemmän koppia vai rippiä?

Miksi luterilaisissa kirkoissa ei ole rippikoppeja?  Tämä kysymys esitetään toisinaan seurakunnan työntekijöille. Niin, koppeja meillä ei ole. Todennäköisesti kysyjätkään eivät kaipaa itse koppia niin paljon kuin mahdollisuutta ripittäytyä. Se meiltä kyllä löytyy.

Roomalaiskatolisen kirkon rippikäytäntö lienee monille kaikkein tutuin. Muistat varmaan monista elokuvista tai televisiosarjoista kohtauksen, jossa ihminen menee kirkkoon. Hän astuu kiireesti pienen rippikopin ovesta sisään ja alkaa kertoa syntejään seinän takana näkymättömissä olevalle papille. Kun mieltä painavat asiat on kerrottu, pappi julistaa synninpäästön. Silminnähden helpottunut kirkkovieras palaa normaaliin elämäänsä.

Meillä Evankelisluterilaisessa kirkossa käytäntö on toinen, mutta ajatus taustalla on sama. ”Saada syntinen iloiseksi” – kuten reformaattori Martti Luther sen muotoili.

Luterilaisessa kirkossa rippi voi tapahtua monella eri tavalla. Siihen kuuluu kuitenkin aina kaksi osaa. Synnintunnustus ja synninpäästö. Jokaisena sunnuntaina seurakunta lausuu jumalanpalveluksessa yhteen ääneen synnintunnustuksen, johon pappi tai avustaja julistaa synninpäästön. Meillä ei ole aina välttämätöntä luetella ääneen kaikkia syntejään. Voimme luottaa siihen, että Jumala tietää ne jo muutenkin.

Toisinaan mielen huoli on niin suuri, ettei olo helpota ennen kuin on saanut kertoa jollekin murheensa. Seurakunnan pappien ja diakoniatyöntekijöiden kanssa voi käydä luottamuksellisia keskusteluja. Olemme vaitiolovelvollisia. Pappia sitoo lisäksi myös rippisalaisuus, joka on niin vahva, ettei häntä voi haastaa oikeuteen todistajaksi asiassa, joka on ripissä hänelle tunnustettu.

Yksityistä rippiä kaipaava voi ottaa yhteyttä seurakunnan puhelinnumeroon tai suoraan seurakuntamme pappeihin ja sopia tapaamisajan. Tapaamisessa todetaan ääneen, että kysymyksessä on ripittäytyminen, jolloin tämä tiukempi rippisalaisuus astuu voimaan. Sen jälkeen voidaan keskustella yhdessä mieltä painavista asioista. Tapaamisessa voidaan rukoilla ja lopuksi voi saada synninpäästön ja siunauksen. Jos tällainen kasvokkain tapahtuva ripittäytyminen tuntuu vaikealta voi ripittäytyä nimettömänä puhelimitse. Painavia asioita ei tarvitse kantaa yksin. Toisinaan on käynyt niinkin, että se mitä ihminen on luullut synniksi, ei ole sitä ollutkaan.  Se on voinut olla elämän aikana tullut henkinen haava tai kolhu, josta kokee häpeää.

Olipa taakka mikä tahansa, sen voi antaa Jumalan kannettavaksi, kun itse ei jaksa. Niin suurta syntiä ei olekaan, etteikö Isä Jumala jaksaisi sitä kantaa. Kaikkivaltias on täynnä armoa ja rakkautta.

Diakoniapappi Hanna Talka, Haminan seurakunta