Juoksukilpailu

Kävin kuluneella viikolla pitkästä aikaa juoksulenkillä. Edellisestä juosten suoritetusta useamman kilometrin matkasta oli ehtinyt kulua aikaa jo muutama vuosi. Oma mieleni ei vain millään halunnut hyväksyä välissä ollutta taukoa, vaan lähdin mieleni pakottamana yrittämään samaa matkaa kuin ennenkin. Juoksu sujui yllättävän hyvin, mutta loppua kohden päätin olla itselleni armollinen ja taittaa pari viimeistä kilometriä kävellen. Kireät takareidet muistuttavat suorituksesta tänäänkin.

Yhteiskuntammekin tuntuu olevan pakottavalla juoksulenkillä, jossa vauhtia pitää pystyä kiihdyttämään jatkuvasti aina vain suuremmaksi. Kymmenen kilometrin jälkeen keuhkoista ja nivelistä revitään entistä kovemmat tehot irti seuraavalle kahdellekymmenelle kilometrille ja samalla pitää pystyä käymään teams-palaveria, lukemaan wilma-viestejä, maksaa laskut ja päivittää ensi vuoden kalenteri aikatauluunsa. Pitäisi myös ehtiä näyttämään hyvältä, käydä kuntosalilla ja harrastaa vapaa-ajalla sekä musiikkia, että kuvataidetta. Kun kenenkään kehot ja mielet eivät enää jaksa, avuksi voidaan ottaa tekoälyassistentti ja Elon Muskin humanoidirobotti. Syntyy kenties hetkellinen illuusio tilasta ja ajasta, joka voidaan sitten ahtaa entistäkin täydemmäksi. Seuraavat kolmekymmentä kilometriä suoritetaankin jo verta oksentaen. Siitä palkitaankin kaikista tehokkaimpia suorittajia. Kukaan ei vain enää tiedä, miksi alun perin piti ylipäänsä lähteä juoksemaan ja minne oli tarkoituksena juosta. Onko hommassa järkeä? Siinä vauhdin tarkoitus onkin. Juokse, äläkä kysele typeriä!

Joel Vataja, diakonian viranhaltija