Kun pappi yritti muuttua näkymättömäksi

Reimarin kirjoitus 9.7.2025

Työni vie minut mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin. Uran alkuvaiheessa omat mokat nolottivat tosi kovin. Vuosien karttuessa häpeänsietokyky on kasvanut. Omille toilailuille voi jo useimmiten vapautuneesti nauraa.

Eräs huvittava juttu sattui muutama vuosi sitten jumalanpalveluksessa. Messu oli mennyt kivasti ja lauloimme jo täysin palkein loppuvirttä. Pomppasin virren päätyttyä ylös penkistä ja astelin polleasti eteen sanoakseni lähettämissanat, kun kanttori aloittikin vielä loppusoiton. Tästä säikähtäneenä pudottauduin vaistomaisesti kyykkyyn ja kävelin kumarassa muka huomaamatta omalle paikalleni. Matkalla mietin, että pakenenko sakastin ovesta suoraan autolle ja kotiin. Jälkikäteen sain kuulla, etten muuttunutkaan näkymättömäksi kyykistyessäni, vaikka niin näytin luulevan. Kun loppusoitto sitten päättyi ja oli oikea aika lähettämissanoille, oli kirkon penkissä harvinaisen hyväntuulista ja hymyilevää väkeä. Jotkut taisivat ihan nauraa ääneen. Siinä vaiheessa jo minäkin. Vieläkin tapaus huvittaa minua näin vuosien jälkeen. Ihanaa kun meillä on seurakunta, joka katsoo lämmöllä, myötätunnolla ja huumorilla sitä, ettei olla täydellisiä. Se lämmittää sydäntä.

Joku viisas on joskus sanonut: ”Siltä, joka osaa nauraa itselleen, ei tule hupia puuttumaan.” Olen samaa mieltä. Toivon sinulle iloa ja mukavia kesäisiä hetkiä.

Diakoniapappi Hanna Talka, Haminan seurakunta