Helatorstain ihmettelyä

Huomenna on taas se vuoden juhlapyhä ja vapaapäivä, jonka merkitystä kovinkaan moni suomalainen ei muista. Helatorstaihan se on. Sitä vietetään 40. päivänä pääsiäisestä. Sama aika, jonka Jeesus näyttäytyi pääsiäisenä tapahtuneen kuolleista nousemisensa jälkeen seuraajilleen. Vaikka muistaisikin, että helatorstaina Jeesus astui taivaaseen, jää silti hämmennys, että miten tätä päivää voisi viettää? Ei ole vakiintuneita perinteitä. Ei ole helatorstain juhlaruokia, eikä radiossa soi helatorstain laulut. Kirkossa on toki jumalanpalvelus, mutta siinäpä se suurin piirtein sitten onkin.

Helatorstai jättää muutenkin meidät hämmennyksen valtaan. Onko tämä iloinen vai surullinen juhla? Pitäisikö surra sitä, että Jeesus lähti taivaaseen, vai pitäisikö olla iloinen siitä? Hämmentyneitä olivat aikanaan opetuslapsetkin. Tunteiden vuoristorata oli ollut melkoinen.  Ensin oli ollut suru Jeesuksen kuolemasta, sitten ilo hänen ylösnousemuksestaan ja nyt he taas menettivät hänet. Ihmeitä oli koettu ja siksi tällä kertaa menetykseen liittyi toivo. Tuo toivo on niin suuri, että siitä tuli usko.  Ero ei ollut lopullinen, vaan joskus tulisi se päivä, jolloin he tapaisivat Mestarinsa jälleen. Jeesus lupasi lähettää Pyhän Hengen seuraajilleen, ettei heidän tarvinnut pärjätä yksin.

Suru ja menetys tarvitsevat aina aikaa. Helatorstai muistuttaa, että myös hämmennys, epätietoisuus ja surukin kuuluvat ihmisen osaan suhteessa Jumalaan. Aina ei tarvitse jaksaa tai tietää minne suuntaan mennä. Voi vaan luottaa, että kun aika on kypsä, niin Herra antaa voimat ja näyttää suunnan.

Siunattua helatorstaita.

Diakoniapappi Hanna Talka