Haavat paranevat
Pitkäperjantaina kirkkojen alttareilla on viisi punaista ruusua. Ne kuvaavat Jeesuksen haavoja ristillä. Pääsiäisen sanoma ei pakene haavoja, vaan katsoo niitä suoraan: Jeesus tunsi kaiken sen, mikä satuttaa ihmistä. Hänen haavansa kertovat siitä, että kärsimys ei ole Jumalalle vierasta.
Jokainen meistä kantaa mukanaan haavoja. Osa on tuoreita ja edelleen kipeitä. Toiset ovat jo muuttuneet vaaleiksi, muistoiksi siitä, mistä on kuljettu ja selvitty. Haavat voivat olla näkyviä, mutta usein ne ovat syvällä sisimmässä. Ne kertovat kiirastorstain ja pitkäperjantain sanomaa: petoksesta, menetyksistä, särkyneistä ihmissuhteista, epäonnistumisista, häpeästä, taakoista, joita emme jaksaisi enää kantaa.
Oman elämämme lisäksi tuntuu, että koko maailma on haavoilla – rikkirevitty väkivallasta, sodista ja levottomuudesta. Haavoittunut maailma kysyy samaa, mitä me itse kysymme kipujemme keskeltä: Miksi? Miksi elämä satuttaa? Miksi Jumala ei ota haavoja pois?
Elämän tuska, kivut ja haavat ovat läsnä pääsiäisenäkin, mutta pääsiäinen vastaa kipuun tavalla, jota emme osaa odottaa. Jumala ei anna meille kokonaan uutta elämää, vaan Hän parantaa elämän, joka meillä on. Hän ei pyyhi pois historiaamme, vaan muuttaa sen vaikutuksen. Arpemme eivät katoa, mutta ne muuttuvat – merkiksi selviytymisestä.
Jeesus ei hävennyt haavojaan. Ylösnousemuksen aamuna hän ei peitellyt eikä silotellut niitä. Hän näytti ne opetuslapsilleen, ja juuri haavojen kautta he tunsivat hänet. Haavoista tuli tunnistamisen merkki – ei heikkouden, vaan uuden elämän.
Pääsiäinen kertoo kivusta, mutta ennen kaikkea pääsiäinen kertoo siitä, että kipujen jälkeen on elämä. Mikään haava ei ole Jumalalle liian syvä, vaan Hänen rakkautensa parantaa haavat ajan kanssa, hiljaa, arpi kerrallaan.
Pitkäperjantain alttarilla olevat ruusut kuvaavat myös elämän kauneutta, pääsiäisaamun valo kertoo elämän voitosta, siitä, että ihmisyyden pimeys ei ole loppu, vaan kaiken kauniin alku.
Kristus on ylösnoussut.
Totisesti ylösnoussut.
Piispa Mari Parkkinen