Erämaa opettaa

Kun kävelee kymmenen päivää tunturierämaassa kolmen muun ihmisen kanssa, voi oppia jonkin verran itsestään ja elämästä.

Heti toisena päivänä vanhasta vaelluskengästä irtosi pohja. Matkakumppani korjasi sen ilmastointiteipillä, jota myös Jeesus-teipiksi kutsutaan – tai kodikkaasti ihan vaan jesariksi. Välillä paleli turkasesti. Rinkassa kaikki tavarat olivat väärissä lokeroissa. Ärsytti, kun muu seurue puhui biologiaa ja maantietoa, jotka eivät koskaan olleet lempiaineitani koulussa. Se vasta suututtikin, kun piti ottaa vastaan neuvoja kokeneilta vaeltajilta. Trangialla keitettyyn aamupuuroon ei saanut pakastemarjoja. Sosiaalinen väsyminen teki minusta välillä omituiseen asentoon vääntyneen tunturikoivun, joka olisi halunnut suoristaa itsensä, mutta ei pystynyt.

Puolessa välissä matkaa maailma yhtäkkiä kirkastui. Aurinko tuli esiin. Aloin tunnistaa järripeipon ja kapustarinnan ääniä. Yksinkertainen ruokavalio ilman herkkuja sai olon kevyeksi. Mieleen tuli monta hyvää vaelluslaulua. Yhteiset, yleensä ruuansulatukseen liittyvät vitsit saivat kikattamaan vedet silmissä. Aamuisin jalat odottivat malttamattomina, että pääsisivät taas harppomaan soilla ja ylittämään tuntureita. Teltan pystyttämisestä ja purkamisesta tuli mieluinen rutiini. Oma hölmöyskin rupesi jo naurattamaan. Viimeistään puolimatkan leirintäalueen saunassa vaellus alkoikin tuntua mahtavalta idealta, ja Tenohallista saatu paksu pipo piti pään lämpimänä loppumatkan ajan.

Nöyryys on vaikea laji, ja sen opettelu koko elämän mittainen vaellus erämaassa. Joskus sitä on kuin risainen kenkä, toisinaan taas iloisesti pulppuava tunturipuro. Jos jotain menee rikki, jesari auttaa.

Niina Venäläinen